..Näin sanoi eräs opettaja ja kehotti välttämään turhaa jossittelua, vaan jossittelempa silti.
Luin vihdoinkin loppuun jo aikaisemmin mainitsemani 522 sivuisen Laila Hietamiehen Siellä jossakin romaanin. Suosittelen, mikäli on kiinnostunut sota-aiheisista kirjoista, kirja kertoo mm. sotilaan ja tämän venäläisen naisen karkumatkasta, Tauno Tukevan sotalapsien yllättävän käänteen saavasta Tanskasta palaamismatkasta, ihmissuhteista..
Ja juurikin tuon kirjan innoittamana kirjoitan taas, mistäpä muustakaan kuin..... niistä ihmissuhteista ;)!
Voinen sen verran juonta paljastaa kuin sitä oleellisesti tähän tekstiin tarvitsen.. Tauno on siis menettänyt vaimonsa, sitten hän kohtaa kauniin naisen junassa, nainen antaa kotiaan kyynelehtivälle miehelle nenäliinan ja he vaihtavat muutaman sanan. Toisen kerran he tapaavat hautausmaalla, myös siellä vaihdetaan muutama sananen, mutta ei sen enempää. Lopulta tämä nainen syystä tai toisesta (lukekaa itse) kirjoittaa Taunolle ja Tauno pyytää hänet tapaamiselle Viipuriin. Siellä he tapaavat ja kuinka ollakkaan kun he siis näkevät kolmatta kertaa Tauno ensitöikseen kosii naista, pyytää tätä menemään naimisiin kanssaan, vaikkei hän tiedä naisesta edes hänen ikäänsä (no sitähän ei tietysti naiselta saa kysyä ;)) eikä paljon muutakaan, ainoastaan nimen!!
Kuinkakohan moni tänäpäivänä menisi samalla tavalla naimisiin? No pointti tässä nyt oli se että tulimpahan miettineeksi kuinka eritavalla suvut olisikaan menneet, jossei olisi ollut sotaa. Ilman sotaa ei varmaankaan moni olisi tuntematta toista vaihtanut kihloja ja astellut alttarille? Ilman sotaa evakkoon joutuneet Karjalaiset eivät olisi löytänyt pariaan muualta päin Suomea kuin Karjalasta, eri paikoista tulleet lotat ei olisi kohdanneet eri puolelta Suomea rintamalle tulleita miehiä.. Luulen ettei Savolaiset-Karjalaiset-Länsisuomalaiset jne. olisi välttämättä saaneet niin usein tilaisuutta tutustua toisiinsa, kuin sota-aikana, paljon miehiä ja naisia eri paikoista oli nyt samassa paikassa. Kuinka moni meistä olisi jäänyt syntymättä jos isovanhemmat tai isoisovanhemmat eivät olisi silloin lyöneet hynttyyt yhteen.. :D Jännää pohtia..
Kaippa siitä sitten sai lohtua kun oli joku jolle kirjoittaa, oli joku jota odottaa kun lomille pääsi jne. Ei paljon podettu sitoutumispelkoa :D Vaikkakin karmea tosiasia oli ettei voinut tietää tuleeko sulhanen hääloman jälkeen enää koskaan elävänä takaisin :(! Naimisissa kerettiin olla ehkä kuukausi, kuten kirjassa eräs pari.. tai vaikka liitto olisi kestoltaan ollutkin pidempi, ei toista nähnyt ehkä puoleen vuoteenkaan. En nyt tosiaan tiedä kuinka harvoin niitä lomia sai, mutta muistelisin että puolisen vuottakin saattoi kulua, tämä tieto ihan fakta kirjasta erään parin kertomuksesta. Oliko sitä rakkautta sitten vai ei, kun mentiin naimisiin? Ehkä kaikissa liitoissa ei, toisissa oli, vähintäänkin vahvaa ihastumista. Jokatapauksessa jotakin romanttista silti noissa sota-ajan suhteissa on, kun niitä tänä päivänä ajattelee.
Loppuun ilmoitan vielä että meillä satoi lunta!! ENSILUMI!! Olin bussissa kun taivaalta rupesi satamaan jotain, se oli "tiheämpää" kuin vesi, näkyi katulamppujen loisteessa paremmin. Tuulilasiin lensi jotain vaaleaa joka muuttui samantien vedeksi. Räntämössöä. Kunnes lopulta ne isot hiutaleet jopa jäi siihen niin että oikeasti tajusi sen olevan lunta. Maa peittyi hetkeksi valkoisen peitteen alle. Ihanaa, vaikka ei tuo kestä, mutta tietääpähän taas että tänäkin vuonna sitä tuli, edes muutama hiutale :D Ajattelin että olisin kerrankin taas hieman kuvittanut tätä tekstiä, mutta kännykkäkuva näytti niin hämärältä ettei siitä olisi paljon iloa ollut, seuraavalla kerralla sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti