Nonniin, nyt kirjoitan aiheesta jota olen jo pitkään miettinyt, huh en tiedä yhtään miten pitkä tästä stoorista tulee.. Jos nyt yrittäisin edes aloittaa jostakin.. :D
Mulla oli orastava suhde, mutta se kaatui koska elämäntilanteemme on hieman erilaiset. Tiedän myös ettemme välttämättä ole täydellisiä toisillemme. Silti, jostain syystä hän saa minut tuntemaan jotain sellaista mitä en ole koskaan tuntenut. Tai ei, en tiedä! Hän ei tunnu ihastukselta, sellaiselta jota katsottiin koulussa kaukaa ja jännittyneinä. Jos nyt ajattelen häntä, ei tunnu miltään, mutta jos hän nyt seisoisi vastapäätä samassa huoneessa.. kainalot hikoaisi ja jännittäisi ja ja.. Ah! Hän sai minut unohtamaan sitoutumispelkoni. Hänen kanssaan olisin valmis yrittämään "kunnollista" parisuhdetta. Elämäntilanteemme olisi muutettavissa samaan muottiin.
Kyllä, vanha suola janottaa.
Kaipaan mahdollisuutta aloittaa puhtaalta pöydältä, kumpa pääsisin korjaamaan yhden illan sanavalinnat! Mutta olisiko siltikään lopputulos erilainen? En tiedä, tuntuu kuin hänellä olisi väärä kuva minusta, en ole sellainen mitä ajattelen hänen ajattelevan että olen (tarpeeksi sekavasti selitetty?). Tuokin on tietysti vain omaa mielikuvitustani mikä on hänen vaikutelmansa siitä haluanko olla "bileprinsessa" vaiko kotiäiti. Valitsisin sen jälkimmäisen, mutta luulen hänen ajattelevan ensimmäistä, olen saattanut antaa hieman vääriä signaaleja.
Tämä kysymys iski minuun, tietyllä tavalla samanlainen tilanne, joskin minä olisin tuossa kysyjä miehen roolissa.. Mutta niin iski myös vastaus: "Kaiken kaikkiaan elämä on riski ja parisuhde on myös aina riski. Se riski kannattaa ottaa." Näinpä, mutta mies ei ole riskejä ottavaa sorttia.. Kaipaan ja toivon mahdollisuutta uuteen yritykseen, mutta en usko sitä saavani. Hän ei uskonut juttumme toimintaan, silti elättelen toiveita että se olisi hän, joka pyytäisi uutta alkua. En halua alkaa kerjäämään toista takaisin. Meidän juttu kun ei kunnolla päässyt edes alkaamaan, kaihertaa sekin ehkä hampaankolossa, en tiedä mitä olisi tapahtunut jos olisimme yrittäneet, sitä testiä ei tehty.
Unohtaminen on vaikeaa! Se on vaikeaa koska en ole löytänyt ketään hänen tilalleen. Ja ehkä myös siksi että olemme ystäviä ja tekemisissä kuitenkin toistemme kanssa edelleen. Kouluaikoina sitä ihastui vähän väliä, nykyään tuntuu siltä ettei kukaan aiheuta mitään kipinää. "Eromme" jälkeen olen tavannut muutaman ihmisen, kaikissa sama tulos, ihan mukavia, mutta yhtään ei sytytä, missään ei tunnu mitään. Olisi niin helppoa kun joku tulisi nyt ja veisi jalat alta, kyllä siinä unohtuisi epärealistiset haaveet, mutta ei, unelmien prinssiä ei ole näkynyt eikä Amorin nuolia lennellyt. Sen sijaan olen havainnut mustasukkaisuutta, itsessäni.
En tiennyt olevani mustasukkainen. Mutta ilmeisesti olen. Ja tämä tuntuu ihan sairaalta! "Vahdin" häntä facebookissa, sosiaalisen median kirous. Tällä hetkellä epäilen hänen löytäneen jonkun, toisaalta taas en voi uskoa siihen. Olen hermoraunio jos hän ei juttele minulle, koska ennen juttelimme joka ilta ja kerroimme kuulumisistamme, myös tämän "eron" jälkeen. Nyt hän tuntuu unohtaneen minut ja jakaa ehkä niitä arkipäivän asioitaan jonkun toisen kanssa, itse saan tietää tästä vasta siinä vaiheessa kun hänen suhdestatuksensa jonakin päivänä muuttuu sinkusta parisuhteessa olevaksi, ennakkoon varoittamatta. En tiedä miten sitten kestän, kun kaikki on ainakin lopullisesti ohi. Tahtoisin pystyä siihen että oikeasti olisin iloinen hänen puolestaan siinä vaiheessa, ja toivottaa vilpittömästi kaikkea hyvää. Mutta kuinka pääsen irti hänestä ja tästä stalkkaamisesta?!
"Kun te tuutte vastaan mä en vaihda kadun puolta, toivon kaikkea hyvää.
Sisko soitti taas, vaan ei kanna enää huolta, kuuluu kaikkea hyvää.
Nukun jo yöni kohta jää surutyöni, kun mä laulan kaiken pahan pois.
Kun te tuutte vastaan, niin, kai mä kuulen kaikkea hyvää"
Kaipaan niin sitä ihastumisen tunnetta. Veera Eliisan kirjoitus (TÄSSÄ) sai niin omat alkumuistot mieleen tämän "herra X:n" kanssa. Vaikka se onkin tuskaa kun ei tiedä mitä toinen ajattelee, on ihastumisessa silti ihanaa juuri se raastava odotus, tietysti etenkin jos kuitenkin takaraivossaan aavistaa että jotakin oikeasti on ilmassa myös siellä toisella puolella, eikä ole ihan turhaa ja yksipuoleista koko juttu. Ai että, ajelut ympäriinsä, kahviloissa istumiset, ujot kosketukset.. <3 Tähän lienee hyvä lopettaa, suurta rakkautta odottaen...
(PS. Linkkejä tuli nyt ainakin roppakaupalla, jossei muuta.. :D)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti