Katsoin just maratoonin uuden iholla kauden jaksoja avalta.. Ei ois taas pitäny.. Just alkuviikosta (?) masistelin äidille tätä laiffia, enkä vähimpänä tätä ikuista sinkkuuttani.. Tällä hetkellä yritän päästä ystävän pään sisään ja lukea hänen ajatuksiaan, kun tuntuu että hän on "suuttunut" jostain.. Ja sekin kalvaa että olemme ajautuneet ikäänkuin erilleen, ei olla oltu niin paljon tekemisissä kun ehkä joskus vähän aikaa sitten :( Ja nyt sitten tää iholla.. Pistää taas ajattelemaan ja saa kiroamaan omaa elämää..
Turha kateus ja katkeruus asioista vaan syö elinikää, mutta ei tällänen mä vaan oon, vajoan johonkin s**kelin itsesääliin aina joskus. Voinko koskaan muuttua/muuttaa ajattelutapoja joidenkin asioiden suhteen? Oon jo X vuotta vanha, mutta mitä erityistä tässä elämässä on tapahtunut? Mua monta vuotta nuoremmat nuoret seurustelee, on seurustellut jo pidemmän aikaa ja vakavasti, mutta mulla sitä oikeaa ei löydy, ei sitten millään. Tänäänkin "elämäni mies" jäi junaan. Miksi tapaan näitä tyyppejä väärissä paikoissa? "Elämäni mies" = joku komistus, josta muka olisi voinut tulla se elämäni rakkaus, vaikka en tiedä hänestä mitään :D Mutta joo, miten ruveta iskemään korkeasti kouluttautuvaa miestä junassa, etenkin kun näytät pikkutytöltä kun vieressä istuu joku oikeasti teinityttö.. Kirottu nuoruus, hyvä jos kolmekymppisenä alan näyttää edes kaksikymppiseltä.. Okei, en mä tiedä kuinka nuorelta näytän ihmisten mielestä, mutta luulen että he arvioivat minut nuoremmaksi kuin olen.. Ääh mitä tässä jaarittelen, eksyn taas aiheesta..
No mistä sitten tulin kateelliseksi? Esimerkiksi siitä että yhdellä on pokkaa lähteä New Yorkiin tuosta noin vaan, yks puhelinsoitto ja huomenna onkin muuten lennot nykiin. Ihanan spontaania! Perjaatteessa tuo olisi ihan mahdollista toteuttaa kesällä omallakin kohdalla, mutta, EI mulla ole pokkaa lähteä yksin suureen maailmaan ja noin yllättäen ja ja ja.. Enhän voi syyttää asiasta muuta kuin itseäni. Olen vaan liian "turvaliisuushakuinen"..öö.. tai jotain.. Pyörin tutuissa kuvioissa ja uudet jutut vaatii uskallusta.. Entäs sitten tää että radiojuontaja lähtee kaverin kesämökille.. V**tu, mä olen kateellinen tollaisista kavereista :( Ei mulla ole paljon kavereita. Saati sitten sellaisia joilla olisi kesämökki, enkä tarkoita että tarvitsis olla, mutta tarkoitan sitä että ei me lähdetä mihinkään yhdessä.. Ää miten selittäisin.. Noh ei ole sellaista sydänystävää jonka kanssa voisi olla 100% luonnollinen, jakaa kaikki asiat ja oltaisiin kuin paita ja peppu, mentäisiin ja tultaisiin ristiin rastiin yms. Toisilla kun niitä kavereita ja ystäviä on vaikka muille jakaa. Aina on joku joka lähtee "yksille" tai mitä vaan. Jos itse laitan facebookkiin ilmoituksen että kuka lähtee mun kanssa xxxx.. jonnekkin.. Vakio on nolla vastausta. Kiitti vaan "kamut". Niin turhauttavaa, etten enää jaksa edes yrittää. Ei mulla ole ketään kuka veisi mut vaikka yllätysreissulle jonnekkin, en nyt tarkoita mitään Nykin matkaa tai vastaavaa, vaan joku pikku reissu vaikka 50km päähän jonnekkin.. En mä tiedä, onkohan mulla oikeasti ketään kaveria..? Toisaalta miksi kukaan haluaa olla mun kanssa missään tekemisissä jos he eivät edes hitusen pidä minusta..? Vai eivätkö he haluakkaan, mutta eivät pääse irti koska roikun heissä..? Olen vaan niin ketun epävarma siitä tykkääkö kukaan musta, ja niin yksinäinen. Miten olisin yhtäkkiä saanut kavereita kun niitä ei silloin ala-asteellakaan jonoksi ollut..? Onpa SÄÄLITTÄVÄÄ avautumista. Ja miten musta tuntuu että avaudun samoista asioista miljoona kertaa. Jossen täällä niin ainakin samat jutut pyörii päässä vuodesta toiseen. Niin no, palatakseni vielä yllätys teemaan, itsehän haluaisin jollakin keinoin yllättää ystävän ystävänpäivänä, en vaan tiedä miten, vähintään kortilla, mutta oikeastaan, luulenpa että olisi turha edes suunnitella mitään yllätystä, koska oletettavasti joku toinen hänen paremmista kavereistaan on jo varannut päivän..
Voin sanoa olevani kateellinen myös niinkin pinnallisesta asiasta kuin tyylistä.. Miksi en osaa pukeutua naisellisesti, miksi en löydä naisellisia vaatteita? Miksi päälläni on aina t-paita, neule ja farkut. Miksi muut näyttää niin kauniilta yksinkertaisissa asuissaan? Miksi ystäväni löytää vaatekaupasta paidan jota itse en tajuaisi katsoa mutta kun hän sen bongaa tajuan itsekkin että vau, toihan onkin makee.. Hiton kateellinen olen myös sisustetuista asunnoista.. Tai, vaikka olisi sisustettu miten vaan, mutta kämppä jostain Helsingin keskustasta jostain vanhasta kerrostalosta, jonka rappukäytäväkin on upea.. Sellainen asunto jossa on ikkunalauta jolla voi istua ja katsoa maisemia.. Ah.. Vaan sellaista ei ihan noin vaan osteta jossei satu olemaan monen monta sataa tuhatta - paria miljoonaa tilillä, eikä vuokrakaan ole halvimmasta päästä..
Miksi en osaa nauttia elämästä tässä ja nyt, sellaisena kuin se on? Odotan tulevaa. Tuoko se mukanaan muka jotain parempaa? Mitä? Milloin? Mitä haluan tehdä/teen elämälläni? Onko minulla mitään mistä muut olisivat kateellisia? Kadehtiiko kukaan elämääni, mitä osaa siitä? Ai että odotan kesää, mutta siihenkin on niin pitkä aika. Mutta mitä silloinkaan tapahtuu? Vuodet toistaa samaa kaavaa ja menevät samaa rataa, turhauttavaa. Turhaa toiveikkuutta. Satasesta vetoa ettei tänäkään kesänä ole sitä kesäheilaa jonka kanssa ajaa ympäri Suomea tai tehdä mitään muutakaan..
Yhtä synkkää kun pimeys ulkona, tämmöinen pieni avautuminen taas tähän väliin, eiköhän se taas huomenna aurinko paista risukasaan.. ;) Öitä..
Nuorena oli minulla vähän samanlaisia ajatuksia. Ainoa ero, että minulla oli aina joku miehenpuolikas kyllä tuossa vähintään soiton päässä. Tosin ei niissä kenessäkään ollut mitään hohdokasta, että olisi voinut sillä asialla erityisesti brassailla. :) Olen haalinut ex-poikakaverit mun fb-kamuiksi ja tuota noin...kenestäkään ei tullut mitään ihmeempää! Kaverit kyllä tahtoivat bilettään, ostoksille ja yhteistä iltaa viettämään, mutta ei me mitään ihmeellistä tehty. Höpötettiin jostain Interrailille menosta, mutta päästiin vaan pyörällä yhdelle järvelle uimaan 40 kilsan päähän! :) No, pääsin reilaan kyllä tuon nykyisen äijäni kanssa. Onko kaikkien elämän oltava edes jotain "Kauneista ja rohkeista"? Mä oon huomannut, että tämä mun pienissä ympyröissä nyhjäävä, umpitylsä ja tavallinen elämä on sitten kuitenkin aika gutaa! Se on vaan pitkälti kuvitelmaa, että se IHANA, täydellinen elämä on jossain 1000 km päässä! No, jollekkin se voi olla ja sellainen ihminen sen sieltä lähtee hakemaan! Mun yksi kamu naureskelee, että lapsuudenkoti on 150 m päässä ja saman työntantajan leivissä eri toimipisteissä ollut aina töissä. On lapsi, mutta ei miestä. Sellainen koti, millaisen on aina halunnut. Sisaret asuvat naapuritalossa! Silti ihan hirveän onnellinen olo. Näinkin voi elämä mennä.
VastaaPoistaSä löydät vielä paikkasi ja onnellisuuden. Jos murrosikä on syvältä, niin ne vuodet välillä 20-30 voivat olla aika turhauttavia ja eksyksissä olevia välillä. Joo, se ikäistään nuorelta näyttäminenkin on rasittavaa. On kokemusta. Olin 26-vuotias ja siskon kanssa mentiin ostamaan Siwasta saunakaljoja. Kassatäti vaati näyttämään papruja! Sillä kertaa naurettiin ihan kippurassa ja sisko enempi kun mä, sillä olihan se vähän noloa! Mä yritin pukeutua hirveän aikuismaisesti (tätimäisesti) 20-vuotiaana, se näytti varmaan kummalliselta. Nyt mä taas pukeudun samoin kun mun 20-vuotiaat tyttäret! Mä olen lyhyt ja kuulemma vieläkin nuorennäköinen..., paitsi nyt se tuntuu ihan kivalta! :) Vähän mä kyllä odotan sitä kun ollaan 70-vuotiaita kurttuja kaikki kaverit. Vanhuus tasapäistää, ihan sama mitä on tehnyt tai ollut, kaikki samanlaisia vai ovatko? No, sen näkee sitten.
Hyvää viikonloppua!
Kiitos Tillariina taas ihanasta kommentistasi :)
PoistaPelkään että nuoruus loppuu kesken enkä kerkeä tekemään asioita, vaikka en edes tiedä mitä kaikkea "pitäisi" muka tehdä.. Ehkä eniten oon huolissani siitä että jos sama meininki jatkuu niin en varmaan ole äitikään ennen kolmeakymppiä vaikka olen aina suunnitellut että haluan olla kohtuullisen nuori äiti..(Enkä nyt väitä että kolmekymppinenkään olisi mikään kamala vanhus :D) Toisaalta olisiko se kamalaa jos nuoruus jatkuisi pidempään kun äitinä kerkeää olemaan koko loppu elämän eikä sitä samanlaista omaa aikaa enää saa takaisin.. Pitäisi vaan saada kaikki irti tästä hetkestä ja hyväksyä se että elämä ei oikeasti mene sen käsikirjoituksen mukaan mitä on kaavaillut..
Ja kuten sanoit, ei se ihana elämä välttämättä tarvitse sen kummempaa. Luulen että perheeni (sitten joskus) viettää tuiki tavallista ja "tylsää" mutta ihanaa elämää omissa ympyröissään, enkä siinä vaiheessa kaipaa muuta, vaan olen onnellinen juuri niin, koska olen kuitenkin aika kotihiiri, mutta nyt tuntuu että pitäisi mennä ja tulla ja kokea vaikka mitä.
Hassua kuinka toi ikäasia kyllä kääntyy jossain vaiheessa, nuorena sitä haluaisi näyttää hitusen vanhemmalta ja vanhempana taas nuoremmalta.. :D Ja teillä oli kassatäti aikaansa edellä, hän päätti kysyä paperit alle 30v näyttäviltä ;)
Mukavaa viikkonloppua sinnekkin :)!