Long time no see

Täällä ollaan taas, en sano että tää mun blogi on kuollut ja kuopattu, mutten myöskään lupaa skarpata kirjoittamisen suhteen, kun en kuitenkaan pidä lupauksiani. En tiedä seuraako tätä enää kukaan jos julkaisutahti on semmonen kerran viiden kuukauden välein, mutta hei, ajattelimpa vain ilmoittaa. Jälleen mainitsen että vaikken täällä puolella olekkaan kovin aktiivinen niin teidän muiden ihanissa blogissa tulee kyllä käytyä, en ole unohtanut teitä, enkä tätäkään, niin monta hyvää aihetta on valunut hukkaan (lähinnä niistä miehistä, nämä ihmissuhdeasioiden ruotimiset kun on niiiiin lähellä sydäntä..), kun ei vaan saa sitä kirjoitusmoodia päälle :(

Se selityksistä, mitäpä tänne sitten kuuluu.. Noh perjaatteessa joo, kaikki on ihan jees noin niinkuin yleisesti. Ihmissuhderintamalle sen sijaan.. uusia kokemuksia, rajojen rikkomista, uutta toivoa ja pettymyksiä, pettämistä.. Kuinka pitkään ihminen kestää yksinäistä rikkinäistä sydäntä? Välillä tunsin kadottaneeni jo kokonaan uskoni rakkauteen, kun näin liikaa sellaista mitä en olisi halunnut nähdä, no ei tarvitse olla enää niin sinisilmäinen.. Sitten tuli herra X joka on kuin huume, hänestä ei vaan pääse eroon. Koskaan häntä en ole koukkuuni saanut, mutta hän sen sijaan.. Vaikka mitään suurempaa ei ole koskaan tapahtunut, aina hän saa toivon heräämään, mikä on niin epäreilua, kun lopputulos tiedetään, tästä ei tule mitään. En kuitenkaan pääse hänestä irti ja ajatuksissani roikun kuin takiaispallo hänessä, satutan kuitenkin vaan itseni. Mutta kun toinenkin tekee unohtamisen mahdottomaksi, olemalla kuitenkin läsnä elämässä niin tuntuu ettet pääse yli. Muiden on helppo kehoittaa unohtamaan, tai kannustaa yrittämään, mutta kun kummastakaan ei tule mitään. Helpommin sanottu kuin tehty, vaikka toinen onkin satuttanut jo aivan liikaa, liian monta kertaa. (Ei mitään väkivaltaa!!)

"Tuo mulle taivaalta kuusi kuuta,
Paa Saturnuksen renkaat sormeeni mun
Mikään ei mun hulluuttani muuta,
Siksi sinuun turvaudun
Enkä vaadi liikaa. En"

Välillä tuntuu että mikään ei tunnu enää miltään ilman sitä oikeaa, hänen läsnäoloaan kaipaa niin leffassa, kuin kavereiden kemuissa, aina tuntuu että jotain puuttuu, voi kun tässä olisi joku jonka kanssa jakaa tämä hetki, vaika vierellä olisikin liuta ystäviä.. Mutta edelleen kysymys kuuluu, mistä sen oikean löytää?

Tuntuu että elämä on yhtä odottamista.. Odota tuleeko toinen facebokiissa online tilaan, odota sanooko hän jotain tai vastaako viestiin, odota mitä tulevaisuus tuo tullessaan, odota häitä, odota lapsia, kun saat lapset odotat että he kasvavat isommiksi, että murrosikä menee ohi, että he aikuistuvat ja olette taas kahden.. odota eläkkeelle pääsyä.. jne jne. Kysymys kuuluu mitä lopulta oikeasti vanhana odottaa? Lisää elinvuosia vai sitä että loppuispa tämä jo? Kuka opettaisi elämään hetkessä??